Kesä tuli - kesä meni

Kesä alkaa olla lopuillaan ja sen huomaa tietysti siitä että illat pimenee aikaisemmin ja vähän alkaa jo olemaan viileämpää aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Täällä Kanadan maalla on kyllä parhaimmat kesät mitä ikinä olen kokenut, lämmintä riittää tarpeeksi ja jopa järvivesi lämpenee niin ihanaksi että on ilo viettää vapaapäivät rannalla vedessä lasten kanssa polskien. Kesä alkaa aikaisin toukokuussa ja lämpöä riittää vielä syyskuun loppuun asti, melkein voisi sanoa että 5 kuukautta on lämmintä täällä ja kyllä se Suomalaiset 1,5-2kk voittaa!
Vaikka onhan se Suomen kesä aina omanlaisensa, ainutlaatuinen. Siitä pääsimme onneksi tänä vuonna nauttimaan kun saimme viettää 2 viikkoa Suomessa koko perheen voimin.

Meidän vuosi alkoi hiukan masentavissa merkeissä ja sain yllättäen "lomailla" kaksi kuukautta jonka ajan metotrexaatti hoidot kestivät. Niinpä niin "lomalla"... ei se kyllä lomalta tuntunut vaikka joku sitä siksi kutsuikin. Mielummin olisin ollut töissä pahoinvoipana ja onnellisesti raskaana odottaen äitiyslomaa, kuin kotona sairaslomalla pahoinvoipana solumyrkkyhoitojen vuoksi. Kuulostaako katkeralta? Siltä se välillä vähän tuntuikin. Kuitenkaan en voinut sääliä itseäni Syöpäkeskukseen kerran viikkossa mennessäni, koska se mitä minä kävin läpi oli vain murto-osa siitä mitä kaikki muut potilaat joita siellä näin käyvät läpi. Minä olin varmasti kaikista meistä jotka keskuksen penkeillä odotimme vuoroamme labroihin, onkologin vastaanotolle ja kemohoitoon se ONNEKKAIN jolla parantumis prosentit lähes täydet 100%. Oma kuolevaisuus ja elämän arvot pääsivät taas kohdilleen tässä ihmissielussa kun sai kerran viikossa palautteen siitä mitä voisi olla.

Äiti oli meillä onneksi käymässä 3 viikon ajan. Se oli mukavaa ja antoisaa aikaa viettää yhdessä, kun minunkaan ei tarvinnut mennä töihin vaan saatiin olla vaan.
Kun lähes 2kk olin odottanut beta arvojen laskemista ja saanut maistaa miltä tuntuu olla viikko viikon perään pahoinvoiva, arvoni vihdoin laskivat normaalille tasolle ja hoidot voitiin lopettaa. Siinä vaiheessa tuntui jo siltä että ihanaa kun pääsee takaisin normaaliin elämään ja saa jättää tämän koettelemuksen taakseeen.
Niinpä palasin takaisin töihin ja uuteen normaaliin. Väkisinkin pieni pistos tuntui sisimmässä kun näin vauvamahojen alkavan kasvaa ympärilläni töissä, ja nyt kun Elokuun loppuun päästiin niinpähän muistin että nyt olisi ollut se laskettu aika... aika on surra ja aika iloita, ja nyt on aika päästää irti.

Jos elämä antaa sitruunoita niin nyt sit puristamaan mehua...

Vuosi taas on vierähtänyt viime kirjoituksesta. No enpä ole kuitenkaan blogia unohtanut. Ehkäpä nyt tulee kirjoiteltua ja purettua tunnelmia tänne.

Vuoden 2011 loppu oli rankka, Elokuussa lapsille tuli Enterorokko ja siitä seuranneet rakkulat lähdetti ressukoilta kynnet varpaista ja sormista. Enterorokon jälkeen alkoi flunssakierre lapsilla ja minähän sain kaiken minkä nekin, eli räkä lensi, nenät punoittivat ja minun ääneni oli kadoksissa. Miten lapsilla muuten ei ääni lähde vaikka nekin yskivät ihan kiitettävästi??

Sitten tuli suru uutisia että Vaari oli kuollut... Kului lisää nenäliinoja ja nenät sekä silmät punoittivat. Puhelimessa itkettiin monet itkut.

Ilon pilkahduksena sentään tuli sellainen kiva tieto Joulukuun puolivälissä että olemme raskaana! Olin niin iloinen, koska vauvakuume oli vaivannut minua jo useamman kuukauden.

Valitettavasti se jäi kuitenkin, todellakin vain ilon pilkahdukseksi, koska alkuraskauden ultrassa Tammikuussa ei sykettä näkynyt. Sitten odotimme vielä toiveikkaana 2 viikkoa uusinta ultraan mutta sielläkään ei sykettä näkynyt, eikä viikkoa sen jälkeen. Elämäni ensimmäinen keskenmeno...masentavaa mutta totta.

Vaikka menetys kirpaisikin kovasti niin koitin ajatella realistisesti että no, näitähän sattuu suhteeellisen usein naisille, no big deal...Valitettavasti se vain ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen asia.

Koska minulla ei ollut mitään vuotoa valitsin kaavinnan, koska sitä suositeltiin. Jo siinä vaiheessa epäiltiin mahdollista osittaista rypäleraskautta tai täydellistä rypäleraskautta, koska viimeisin ultra oli antanut siihen viitteitä.

Tämä osoittautui oikeaksi paitsi että kyseessä olikin täydellinen rypäleraskaus, kahdesta mahdollisesta se huonoin vaihtoehto. Huono siksi että täydellisessä rypäleraskaudessa joka viides ei parane pelkällä kaavinnalla, koska solukko on levinnyt kohdusta kohdun seinämiin ja jopa muualle kehoon. Osittaisessa tämä on harvinaisempaa.

Beta-HCG (raskaushormoni)arvoani seurattiin viikottain kaavinnan jälkeen vain huomataksemme että kahden viikon laskusuhdanteen jälkeen arvo oli varsin kovassa nousussa, ja lääkäri kertoi minulle tarvittavaksi hoidoksi olevan solusalpaajahoito eli kemoterapia.

Kemoterapia ei ole mikään outo asia minulle koska olen töissä onkologian osastolla, mutta siitä huolimatta tai sitä suuremmalla syyllä olin shokissa. Minulle?! Kemoa?!! Taas itkettiin...suurin osa sitä iltapäivää. Onneksi pääsin lähtemään pois töistä heti, ja pomoni oli tosi sympaattinen ja ymmärtäväinen kun kerroin mistä on kyse. Työkaverini olivat myös aivan ihania tukijoita.

Kotona olikin oma turvaverkko paikalla, mies ja lapset sekä luurin päässä äiti ja kummitäti, myöhemmin myös ystävät puhelimessa sekä läsnä lähellä. Kaikki on hyvin kun on rakkaat lähellä. Ei voi muuta kuin olla kiitollinen Luojalle siitä mitä ON! Turha valittaa siitä mitä menettää tai miksi ei voinut asiat mennä helpommin tai paremmin. Koitan elää tätä hetkeä ja olla kiitollinen siitä mitä olen saanut elämässä tähän mennessä kokea ja elää. Niin paljon hyvää...

siitä kannattaa ollaa kiitollinen ja iloita juuri nyt.

Lumimyräkkää

Ainakin puoli metriä tuli lunta tänään ja jouduin lapioimaan tietä puhtaaksi kahteen kertaan. Onneksi ei ollut pakko lähteä mihinkään ihan lumisateen pahimpaan aikaan, joten vietin lasten kanssa päivän ihan vaan kotosalla.

Aamu alkoi 6.30 kun Paavo heräsi ja sillä oli heti sellainen ilme päällä että nyt en kyllä enää laita silmiä kiinni vaikka kuinka tarjoat sitä tissiä suuhun. Rauhoittumisen sijaan se alkaa raivokkaasti ryömiä kohti ikkunan kampea, ja seuravaksi suuntana yöpöytä jonka se muistaa olevan isän nukkuvan hahmon takana. Siinä vaiheessa lapsi kainaloon vaipan vaihto ja siirtyminen olohuoneen puolelle tämän itseaktivoidun ikiliikkujan kanssa. Lattialla ryömiessä ja lelulaattikkoa tutkiessa menee 30min ihan helposti. Siinä vaiheessa Kirsikin jo herää ja tulee olohuoneen puolelle. Pannukakkuja saa sitten koko perhe aamupalaksi, ja maistuu hyvin kaikille. Paavokin mutustelee innoissaan melkein kokonaisen pänkeiksin menemään ongelmitta.

Aamupäivällä Kirsi halusi katsoa Kaunottaren ja Kulkurin, askarreltiin ja harjoiteltiin kuvien leikkaamista saksilla. Piirrettiin kunnes kynillä alettiin myös värittämään käsiä, johon koko homma sitten loppui. Paavo oli aika väsynyt ja halusi olla sylissä suurimman aikaa.

Päiväunille meno oli Kirsin kanssa yhtä taistelua... ei millään meinannut rauhoittua nukkumaan, mutta sitten kun isä tuli kotiin töistä niin se kyllä sai neidin taintumaan. Taidan olla liian pehmo äiti. Välillä sitten kyllä tottelee mua paremmin kuin isäänsä, vähän toisenlaisissa tilanteissa. Mistäpä sitä ymmärtäisi 2v. ihmisenalun järjen juoksua?!

Järkky päivän päätös

Olipa taas järkky päivän päätös! Onneksi nukahtaminen on meidän lapsilla molemmilla jo aika helppoa eli kl 20 kutsutaan nukkumatti ja lapset menee sänkyyn. Mutta aika ennen sitä....

blaah! Kirsi on todella niin 2v. ja tänään päiväunien jäädessä liian lyhyiksi ilta oli aikamoista säpellystä. Paavo osaa kyllä kanssa jo osansa vaatia ja kaikkien tunnemyllerrysten ja konfliktien keskellä pitäisi itse osata olla ja käyttäytyä koko ajan kuin itsehillinnän mestari, lastenkasvatuksen kuningatar sekä kaiken kokenut ja osaava aikuinen ihminen.

Vuosi 2010

on nyt takanapäin. Mitä mahtui viime vuoteen...?

Ensinnä tulee mieleen Joen isän kuolema tasan vuosi sitten tammikuussa.

Huhtikuun alussa jäin äitiyslomalle ja vietin aikaa Kirsin kanssa mahaa kasvattaen ja uuteen vauvaan valmistautuen. Paavo syntyi Huhtikuun 25. päivä, viikko ennen laskettua ja äitini tuli käymään kahdeksi kuukaudeksi vain 2 päivää sen jälkeen.

Kesä oli helteinen ja upeat ilmat olla lasten kanssa ulkona, ellei ollut sitten liian kuuma. Yritin olla Kirsin kanssa mahdollisimman paljon ulkona, aamulla lähi-hiekkarantaan leikkimään ja polskuttelemaan kun oli vielä hiukan varjoa jossa saattoi vauvan kanssa olla. Pihassa oli lasten uima-allas jossa sai käydätä myöskin viilentymässä.

Vieraita oli suomesta lisää kummi-tätini miehensä kanssa viikon verran sen jälkeen kun äitini lähti kotiin. Nautittiin vain olosta ja seurasta, siis aivan ihanaa elämää!

Loppukesästä lähdettiin Suomeen 3 viikoksi koko perheen kanssa ja tavattiin sukulaisia sinä aikana niin paljon kuin vain kerettiin. Että varsinainen suku-kesä, mikä voisi ollakaan mukavampaa.

Syksy oli kohtalaisen lämmin, kävimme ahkerasti ""playgroupissa" lasten kanssa ja yritin siinä sivussa treenata koiria tottelevaisuudessa ja paimennuksessa aina kun aikaa liikeni. Samoin aloitin uudestaan näyttelyt toisen pennun kanssa kun toinen jo valioitui kesän alussa.

Mies teki remonttia verkkaiseen tahtiin ja lopulta ensi lumien tultua sai valmiiksi talon ulkopinnoituksen ja uudet ulko-ovet. Sitten käperryimme taloon sisälle talven viettoon vähän väkisin koska räkätaudit vaivasi lapsia ja minullekkin tuli flunssa pariin kertaan. Toivuttuamme vilustuksista joulupukki toi uuden auton ja autolainan...onneksi korottoman sellaisen.

Paavon kasvaessa ja selkäongelmien lisääntyessä aloitin uutena asiana kiropraktikolla käynnit, jotka kyllä tuntuivat helpottavan oloa. Uuden vuoden lupauksiin sisältyykin lupaus pitää omasta kunnosta parempaa huolta. Lähemmäs kolmekolmosena ei enää ollakkaan enää niin vetreitä ja virmoja kuin kaksi lasta ja muutama vuosi sitten. Aloin vihdoinkin heräämään siihen että täytyy koittaa hoitaa itseäänkin vähän että jaksaa paremmin.

Uusi vuosi tuo tullessaan taas paluun töihin