Vuoden 2011 loppu oli rankka, Elokuussa lapsille tuli Enterorokko ja siitä seuranneet rakkulat lähdetti ressukoilta kynnet varpaista ja sormista. Enterorokon jälkeen alkoi flunssakierre lapsilla ja minähän sain kaiken minkä nekin, eli räkä lensi, nenät punoittivat ja minun ääneni oli kadoksissa. Miten lapsilla muuten ei ääni lähde vaikka nekin yskivät ihan kiitettävästi??
Sitten tuli suru uutisia että Vaari oli kuollut... Kului lisää nenäliinoja ja nenät sekä silmät punoittivat. Puhelimessa itkettiin monet itkut.
Ilon pilkahduksena sentään tuli sellainen kiva tieto Joulukuun puolivälissä että olemme raskaana! Olin niin iloinen, koska vauvakuume oli vaivannut minua jo useamman kuukauden.
Valitettavasti se jäi kuitenkin, todellakin vain ilon pilkahdukseksi, koska alkuraskauden ultrassa Tammikuussa ei sykettä näkynyt. Sitten odotimme vielä toiveikkaana 2 viikkoa uusinta ultraan mutta sielläkään ei sykettä näkynyt, eikä viikkoa sen jälkeen. Elämäni ensimmäinen keskenmeno...masentavaa mutta totta.
Vaikka menetys kirpaisikin kovasti niin koitin ajatella realistisesti että no, näitähän sattuu suhteeellisen usein naisille, no big deal...Valitettavasti se vain ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen asia.
Koska minulla ei ollut mitään vuotoa valitsin kaavinnan, koska sitä suositeltiin. Jo siinä vaiheessa epäiltiin mahdollista osittaista rypäleraskautta tai täydellistä rypäleraskautta, koska viimeisin ultra oli antanut siihen viitteitä.
Tämä osoittautui oikeaksi paitsi että kyseessä olikin täydellinen rypäleraskaus, kahdesta mahdollisesta se huonoin vaihtoehto. Huono siksi että täydellisessä rypäleraskaudessa joka viides ei parane pelkällä kaavinnalla, koska solukko on levinnyt kohdusta kohdun seinämiin ja jopa muualle kehoon. Osittaisessa tämä on harvinaisempaa.
Beta-HCG (raskaushormoni)arvoani seurattiin viikottain kaavinnan jälkeen vain huomataksemme että kahden viikon laskusuhdanteen jälkeen arvo oli varsin kovassa nousussa, ja lääkäri kertoi minulle tarvittavaksi hoidoksi olevan solusalpaajahoito eli kemoterapia.
Kemoterapia ei ole mikään outo asia minulle koska olen töissä onkologian osastolla, mutta siitä huolimatta tai sitä suuremmalla syyllä olin shokissa. Minulle?! Kemoa?!! Taas itkettiin...suurin osa sitä iltapäivää. Onneksi pääsin lähtemään pois töistä heti, ja pomoni oli tosi sympaattinen ja ymmärtäväinen kun kerroin mistä on kyse. Työkaverini olivat myös aivan ihania tukijoita.
Kotona olikin oma turvaverkko paikalla, mies ja lapset sekä luurin päässä äiti ja kummitäti, myöhemmin myös ystävät puhelimessa sekä läsnä lähellä. Kaikki on hyvin kun on rakkaat lähellä. Ei voi muuta kuin olla kiitollinen Luojalle siitä mitä ON! Turha valittaa siitä mitä menettää tai miksi ei voinut asiat mennä helpommin tai paremmin. Koitan elää tätä hetkeä ja olla kiitollinen siitä mitä olen saanut elämässä tähän mennessä kokea ja elää. Niin paljon hyvää...
siitä kannattaa ollaa kiitollinen ja iloita juuri nyt.
